Chapter Text
Magically bored,
On a quiet street corner;
Free frustration,
In our minds and our toes;
Quiet storm water,
M-m-my generation;
Uppers and downers,
Either way blood flows;
Inside outside, leave me alone,
Inside outside, nowhere is home;
Inside outside, where have I been?
Out of my brain on the five fifteen!
- “5.15” The Who, 1973
Maanantai 1. syyskuuta 1975
Kämpässä oli vain kaksi makuuhuonetta ja siellä majaili totisesti enemmän kuin kaksi ihmistä, mutta Remus oli silti jostain syystä herätessään yksin. Eihän se tietenkään hänen huoneensa ollut, mutta hän tunsi siellä olonsa kotoisammaksi kuin missään muualla pitkään aikaan.
Kuten useimpina kesäöinä kämpällä, hän oli hikoillut nukkuessaan, ja t-paita oli liimautunut selkään niin että hänen ruipelon kehonsa ja selkänikamansa ääriviivat erottuivat peilistä, joka nojasi vaatekaapin oviin. Peilin nurkkaan oli joskus kesän aikana ilmestynyt vaivihkaa pieni särö. Kukaan ei ollut sanonut säröstä mitään, luultavasti siksi, ettei mitään sanottavaa ollut; samapa tuo, vaikka peilistä lankeaisikin yhdelle heistä seitsemän vuotta epäonnea. Pojat vain jakaisivat huonon onnen keskenään pelkäksi muutamaksi sadepäiväksi, ja ne olivat Lontoossa turhankin yleisiä.
Remus räpytteli silmiään aamuauringossa, joka kurkisti rikkinäisten sälekaihtimien lomasta. Hän oli näköjään nukahtanut toinen kenkä jalassa, ja kun hän noukki vyönsä ja toisen sukkansa lattialta, hän tuli siihen tulokseen, että toinen kenkä oli hukkunut jonnekin päin kämppää. Sekä kämppä että sänky, jossa hän oli herännyt, kuuluivat Tomnylle, minkä olisi pitänyt herättää levottomuutta, mutta oikeastaan se tarkoitti vain sitä, että vanhempi poika oli todennäköisesti mennyt jonkun kimman perässä muualle nukkumaan ja vehtailemaan. Varmaan Cherylin tai Donnan. Vaikka Tomny kutsuikin yhtenään väkeä kämpälle, eihän ihmisten suinkaan tarvinnut tulla sinne jäädäkseen.
Hän löysi toisen kenkänsä Dossin pään alta, kämpän rähjäisestä olohuoneesta. Lontoon East Endin poikien näkökulmasta katsottuna oli vielä varhaista, mutta Remusilla oli muitakin murheita kuin myöhäinen ajankohta tai iljettävä olo vatsassa. Lyall tappaisi hänet, ellei Giles ennättäisi ensin.
Hänen lisäkseen kukonlaulun aikaan hereillä oli vain Seesaw, joka oli saanut nimensä siitä, että hänen toinen silmänsä oli sokea. Siksi hän huomasi Remusin vasta kun hän astui suoraan hänen eteensä keittiössä.
“Huomenta”, sanoi Seesaw viskikahvin siemailun lomassa.
“Huomenta”, Remus mutisi ja melkein toivoi, että hänkin olisi ehtinyt juoda mukillisen. Hän ja Seesaw eivät olleet koskaan olleet erityisen läheisiä, mutta olivat silloin tällöin lainanneet toisilleen muutaman punnan tai jointin ja maksaneet aina velkansa. “Onko Tomny täällä?”
Seesaw pudisti päätään. “Sil oli jotain hommaa aikasin. Se kyl sano tulevansa pian takas hyvästeleen sut.”
Remus siveli kielellä hampaitaan. Suussa maistui kamalalta. “Ei sen tarvi. Se hyvästeli mut eilen.”
“Oletsä siis lähdössä?”
“Joo, mul on menoa.” Olisi oikeastaan ollut jo eilen.
“No, mut”, Seesaw sanoi mukiaan kohottaen, “moikka.”
“Moikka”, Remus sanoi, työnsi sitten kädet housuntaskuihin ja meni ulos nuhjuisen pikku kämpän ulko-ovesta.
Häntä ei kaduttanut, ettei hän ollut jättänyt hyvästejä—he olivat edellisenä yönä hyvästelleet toisensa moneen kertaan ollessaan sekaisin ties mistä. Yleensä se oli pelkkää pelleilyä, se kun he haastoivat toisensa tekemään typeriä asioita, kuten riippumaan kolmannen kerroksen parvekkeelta peukaloiden varassa, tai pelasivat peliä, jossa katsottiin kuka jänisti ensimmäisenä kun pään päälle laitettiin omena ja kaverin annettiin heittää sitä tikalla. Remus pääsi aina Tomnyn ansiosta vähällä, mutta edes hän ei ollut turvassa, kun olutta vedettiin shotgunina tai housut vedettiin nilkkoihin. Joskus ei ollut hassumpaa olla viisitoista.
Tomnyn kämppää lähinnä oleva puhelin oli kolmen kadun päässä ja siellä oli useimmiten pummi nukkumassa. Remus taittoi matkan yksin, kengännauhat solmimatta, niin kuin aina, tosin tänä aamuna häntä lykästi; ei pummeja. Hän syötti kolikot laitteeseen ja yritti olla irvistämättä, kun valintaääni sai hänen jo valmiiksi kipeän päänsä tykyttämään entistä kipeämmin. Remus kantoi aina mukanaan sen verran hiluja, että sai soitettua puhelun tai toisenkin, ja hänen kimppuunsa oli käyty niiden muutaman punnan tähden useammin kuin kerran. Niin ei ollut käynyt enää sen jälkeen kun hänen oli huomattu hengailevan Tomnyn kanssa. Kun liikkui sellaisessa seurassa, ei tarvinnut pelätä, että kukaan silmäilisi kadulla kuin lihanpalaa. Siihen tulisi kuitenkin tulossa muutos—East Endissä maine pysyi yllä vain niin kauan kun kävi ihmisten ilmoilla. Kun hän ensi kesäkuussa palaisi, hän olisi taas pohjasakkaa. Ei sitäkään, jos Tomny ei ottaisi häntä avosylin takaisin.
Remus ei tosin ymmärtänyt miksei ottaisi.
Giles vastasi aina kolmannella tuuttauksella, paitsi että tällä kertaa luuri naksahti ja vastaus jäi roikkumaan. Hän oli saattanut ajatella, että puhelu oli katkaistu täysin, ellei hän olisi kuullut langan päästä pinnallista hengitystä.
“Okei, missä sä olet?”
“Huomenta vaan sullekin, Gil”, Remus mutisi, hän hieroi edelleen unta silmistään. “Tuletsä hakemaan?”
“Sä olet tosiaan mennyt tällä kertaa liian pitkälle, poika.”
“Niin, monesko kerta tää olikaan?”
“Kerro nyt vain, missä olet, pikku ryökäle.”
“Tavataan siellä missä yleensä.” Remun lopetti puhelun ja päästi pinnallisen voihkaisun kasvoja hieroessaan. Kopissa oli jumalattoman kuuma ja hän voi edelleen pahoin edellisyön jäljiltä, mutta pikainen tarkistus kertoi, että sentään tupakat olivat edelleen tallessa taskussa. Hän oli juuri sytyttänyt röökin viimeisellä tulitikulla, kun kopin ovelta, hänen takaansa, kuului läimähdys. Hän oli vähällä pudottaa röökin, kääntyi valmiina haukkumaan pystyyn kusipään, joka kaivoi verta nenästä niin aikaisin aamulla, mutta kun hän näki, kenen ruma pärstä häntä oikein tuijotti, hänen hartiansa rentoutuivat.
“Mitä Lu?” Tomny huikkasi silmät sirrissä naarmuisen lasin takaa.
Remus hätisti hänet sivuun ja työnsi oven auki, astui kadunkulmalle. “Sä olet yksi mulkku.”
Tomny virnisti hänelle aamuauringossa, siniset silmät sirrissä. Hän ojensi kätensä ja nappasi tupakan Remusin huulilta ja veti kunnon sauhut, vaikka hänellä oli jo entuudestaan oma rööki korvan takana.
“Minne sä luulet meneväs?” Tomny sanoi savun keskeltä.
Remus laski alahuultaan nakerrellen katseensa ja otti esiin uuden tupakan. Ennen kuin Remus ehti edes kurkata tulitikkuaskiinsa, Tomny otti esiin oman metallisen sytkärinsä ja naksautti siihen liekin, jota tarjosi hänelle. Remus veti henkeä ja päästi savut leijailemaan heidän välilleen ennen kuin puhui.
“Kyllä sä tiedät. Pitää mennä himaan. Mun pitäisi jo olla siellä.”
Tomny nyökkäsi muina miehinä. “Mutta etpä oo.”
“Vaan koska mä kuuntelin sua.”
“Kaikki parhaat tarinat alkaa tuolla lailla”, Tomny sanoi virnistäen. “Ei se sitä meinaa, että sä saat noin vaan lähtee meneen ilman hyvästejä.”
Remus kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan. “Sä et ollut kämpillä, kun mä heräsin. Ja me hyvästeltiin toisemme jo eilen.”
“Pah. Kelle sä soitit?”
“En kellekään. Himaan vaan. Samaa vanhaa.”
Tomny vain silmäili häntä. “Hm.”
Remus vastasi katseeseen. “Hm.”
Hän sai siitä hyvästä uuden hymyn, ja kun Tomny oli puhaltanut hieman savua nenästään, hän kääntyi ja meni jalkakäytävän poikki matalalle tukimuurille. Hän kääntyi ja istahti sen reunalle, ja hetken tuijoteltuaan Remus liittyi hänen seuraansa.
“Sikakuuma päivä, eiks vaan?” Tomny sanoi ja siristeli silmiään elokuiselle (Remus tajusi, että nyt syyskuista) taivaalle. Muutama likaisenvaalea kihara valahti silmille, kun hän kohotti katseensa, ja kun hän oli sipaissut ne sivuun, hän raapi nenäänsä.
“Mulla ei ole yhtään hiluja mukana”, Remus sanoi.
Tomny kääntyi katsomaan häntä virnistellen. “Että mitä?”
“Sä otat sään puheeksi aina kun sä olet aineissa, pelle.”
Tomny virnisti niin että silmäkulmiin ilmestyi rypyt. “Onko musta siis tullu ennalta arvattava?”
“Ehei”, Remus heilautti kättään, “mulle vaan.”
“Niinpä niin”, Tomny sanoi osoitellen häntä tupakalla, “mikään ei mee sulta ohi. Koska sä näät kaikenlaista, Remus Lupin. Sä näät, millaisia ihmiset on. Pituudest se kai johtuu, sä kasvoit salee viistoist sentii viime kuussa.”
Koska Remus ei voinut kiistää asiaa, hän vain veti sauhut tupakasta niin että tutun, halvan tupakkalaadun maku poltti kurkkua samalla kun hän hymyili itsekseen. Hän ei mahtanut sille mitään, että oli pitkä, ruipelo kaveri, ja että oli helpompi nähdä, millaisia ihmiset olivat, kuin tuntea heidät, mutta Tomny Armstrongin tunteminen ei ollut vaikeaa.
Tomny, syntyjään “Thonas Daniel Armstrong”, siitä lähtien kun hänen oma äitinsä oli oli oxy-päissään kirjoittanut ‘Thomasin’ väärin hänen syntymätodistukseensa, eli elämäänsä niin kuin jokainen päivä olisi ollut hänen paras ystävänsä. Hän oli hädin tuskin vielä mies ja itsekin ikävästi koukussa kokaiiniin—vaikka eipä se hänen menoaan näyttänyt hidastavan—ja hän oli tehnyt East Endistä palatsinsa ja sen jokaisesta pummista alamaisensa. Hän sai aikaan hämminkiä silloin kun se hänelle sopi, ja hyvää kun ei sopinut, ja piti huolta omistaan.
“Pojat ilahtu ku sä lähdit messiin eilen illalla”, Tomny sanoi tupakka suussaan ja käänsi takin kauluksen pystyyn suojataksensa niskaansa auringolta.
“Ai jaa?” Remus sanoi katse sylissään samalla kun heilutteli kuluneita tennareitaan niin, että ne tömähtelivät betonia vasten. “Sä olit kai sit aivan hiilenä.”
“Mun nokkela Lu”, Tomny sanoi ivallisesti. “Totta kai mä ilahduin. Mähän tänäki aamuna käytännös karkasin Burrinilta lähettään sut matkaan, ääliö. Onneks mä sain sut kii ennen ku sä livahdit karkuun.”
Burrin oli rahoittaja—pomo, jota Tomny piti tässä vaiheessa verisukulaista läheisempänä, sillä oli juossut tämän asioilla East Endissä jo kauan ennen kuin kukaan pojista oli edes tuntenut häntä. Kämpän oli ostanut alun perin Burrin, mutta se oli ollut Tomnyn nimissä nyt jo vuosia.
“En mä livahtanut”, Remus huomautti, “mä myöhästyin junasta teidän takia. Mut todennäköisesti nyljetään, kun mä pääsen himaan.”
“Saattais pitää sun kielen kurissa. Mut se on kai sen hikarikoulun tehtävä. Mä tiiän, että sä oot innoissas.” Hän kohotteli leikkisästi kulmiaan.
“En ole!” Remus kivahti. “Enkä mä omasta tahdosta lähde. Faijalla on vaan joku suunnitelma. Joko tämä tai se oikeasti hakkaa mut. Mä oikeasti luulin, että se laittaisi mut lukkojen taakse kun me viimeksi otettiin yhteen kyttien kanssa.” Ja Lyall olisi ehkä laittanutkin, ellei mielikuva sellaisista otsikoista kuin ‘Ministerin poika päätyy roskapönttöön’ tai ‘Lupinia syytetään lapsen murhasta’ The Dailyn etusivulla olisi tuntunut niin epämiellyttävältä.
“Emmää syytä sua ollenkaan, Lu”, Tomny sanoi lipsahtaen hetkellisesti puhumaan skottimurteella, jolla hän oli puhunut varhaislapsuudessaan ennen kuin hänen äitinsä oli tuonut hänet Dunoonista Lontooseen. Joskus hän vaihtoi East Endin slangista siihen vain tyttöjä iskeäkseen.
“Ihan kuka tahansa ei saa vapaalippua pois täältä, tiätsä?”, Tomny jatkoi. “Mä tajuun. Mut myönnetään, et helpottaa aatella, et yks mun pojista on lähössä sellaseen fiiniin mestaan.” Tomny taputti Remusia selkään, ja hän oli vähällä pudottaa röökin jalkojen väliin. “Millä nimellä sä nyt kutsuitkaa sitä?”
Remusin vatsaa kouraisi. “En mä sanonut. Se on vaan joku porhojen koulu, ei muuta.”
“No, sä opit varmasti pian tykkään siitä.”
Tuskinpa. “Ei mulla ole mitään yhteistä porhojen kanssa.”
“Sä puhut niinku ne.”
“En puhu!”
“Puhutpas!” Tomny nauroi. “Ku sä oot väsyny, tai päissään, tai pilves, sä lipsahat taas puhumaan niinku kermaperse. Muita sä ehkä onnistut kusettaan, mutta et mua, vanha kunnon Lupinin John. Sul on hyvä sanavarasto, mutsis on varmaan ylpeä.”
“Ei olisi koskaan pitänyt kertoa mun toista nimeä”, Remus valitti. “Sä kuulostat naurettavalta.”
Tomnyn silmät kiiluivat. “Sä sanoit Dossia eilen ‘kullannupuksi’.”
“Enpäs!”
“Kylläpäs! Te kyl härnäsitte sitä, mut silti. Ja sit Cheryl laitto sut suukottaan sen kättä.”
Remus voihkaisi ja peitti nolostuneena kasvonsa. Se oli kyykkyviinin, sen mokoman halpisviinan ongelma. Ensin oli aivan selväjärkinen, täydessä kontrollissa, ja seuraavaksi sitä oli aivan naamat ja makasi pää jonkun sylissä.
“Se oli oikeesti tosi hurmaavaa”, Tomny sanoi ja tuuppi Remusia kevyesti hartialla, kunnes tämä laski kätensä. “Cher halus antaa sulle pusun kiitokseksi, mut sit sä oksensit roskikseen.”
Remus irvisti. “Jep, hurmaavaa.”
Tomny suuntasi hymynsä kadun toiselle puolelle, jonnekin nuhjuisen puhelinkopin taakse. Tukimuuri, jolla he istuivat, oli länteen päin, ja heidän selkänsä jäivät auringon armoille. Ihmiset tallustivat ohitse päät kumarassa, kaulukset pystyssä, täysin omissa maailmoissaan. Siitä ei hyvää seurannut, siitä että kohtasi vieraan ihmisen katseen näillä kulmilla. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut juurikaan murehtia Tomnyn seurassa. Kun he olivat yhdessä, Remusilla oli varaa antaa keskittyä esimerkiksi siihen, miten kesäaurinko sai Tomnyn likaisen vaaleat kiharat loistamaan kultaisina. Hänen omat hiuksensa eivät loistaneet—ne olivat niin himmeän ruskeat—ja hän tuijotti, kun Tomny potkiskeli betonimuuria kantapäillään ja alkoi hyräillä sävelmää suupielestään. Remus tunnisti sen oitis; Beatlesin “Hello, Goodbye”.
Hän olisi voinut antaa Tomnylle nyrkistä.
He istuskelivat siinä hyvän, pitkän tovin, vieretysten—Tomnyn hyräili, Remus murjotti—eikä kumpikaan pitänyt kiirettä. Giles ei kuitenkaan ehtisi heidän tapaamispaikkaansa vielä hetkeen. Hän kieltäytyi menemästä useimpiin paikkoihin East Endissä, niin kuin kuka tahansa taksikuski, koska pelkäsi, että joku rankkari hönkäisisikään hänen kallisarvoisen Rolls Roycensa päälle.
Tomny vain jatkoi hyräilyään, istui tyytyväisenä, kaikessa rauhassa hänen kanssaan slummin taustahälyssä. Se oli Tomnyn hyvä puoli; hän ei koskaan kiirehtinyt. Eikä antanut muidenkaan kiirehtiä. Tomny oli tyyppi, joka pysähtyi nuuhkimaan jokaikistä ruusua, ja jos ruusuja ei ollut, Tomny nuuhki jätteiden löyhkää kadunkulmalla ja väitti, että ne tuoksuivat jumalauta päivänpaisteelta ja sateenkaarilta. Jos joku olisi vuosi sitten yrittänyt kertoa Remusille, että hän liikkui edelleen maailman ristiriitaisimman kahdeksantoistavuotiaan kanssa, hän olisi varmaan tökännyt tupakan tyypin silmien väliin, kun tämä yritti kusettaa. Silloin Remus oli kuvitellut, että jos halusi olla kova tyyppi, piti olla kulmien pahin, isoin ja ilkein; mutta Tomny ei ollut sellainen. Vaan yhtä aikaa kiltti ja armoton, tyly ja lempeä; Tomny esitteli tunteitaan avoimesti kuin kunniamerkkiä. Jos hänessä jotain vikoja oli, niin huumeet ja se miten hän vauhkoontui oli hän aineissa tai ei. Mutta ei Remus voinut häntä siitä oikein moittiakaan.
Tomnyn kaltaiselle pojalle, joka oli sellainen syntyjään ja jonka äiti oli ollut hädin tuskin tajuissaan suurimman osan hänen lapsuudestaan, ei ollut luvassa juuri muuta kuin kadut. Keskeytettyään kymmenvuotiaana koulun hän oli juossut koko lapsuutensa East Endin muiden rakkien asioilla, kunnes hän oli kerännyt sen verran suosiota, että oli taannut itselleen oman pienen paikan huipulta, eikä hän koskaan kitsastellut. Tomny jakoi menneisyyttään kuin bilehuumeita; yksi salaisuus sulle, nyyhkytarina sulle—mut jos te säälitte mua vähääkään, mä annan teille kuonoon.
Jos Remus olisi saanut vapaavalintaisen tarinan lahjaksi, hän olisi kysynyt, miten Tomny oli saanut ylähuulellaan olevan arven. Arven joka sai hänet näyttämään hämärässä pikemminkin Bond-elokuvan konnalta kuin rasvikselta. Tappelussa, hän arveli, mutta ketä vastaan—ja oliko arpi vain huonosti parantunut haljennut huuli, vai oliko mukana ollut veitsiä? Miltä tuntui sivellä pientä kohoumaa sormenpäillä? Tai suudella tyttöä? Tunsiko tyttö sen? Olisiko se tytöstä salaperäinen ja kiehtova ja miettisikö tyttö sitä yhtä paljon kuin hänkin—
“Onko mul jotain naamassa, Lupin?”
Remus ryhdistäytyi äkisti, käänsi katseensa ja hapuili tupakkaansa; mutta se oli haaveilun aikana päässyt palamaan melkein loppuun.
“Vittu mitä tuhlausta”, hän jupisi, sinkautti tumpin menemään ja hapuili askiaan. Tomny ojensi kätensä, ja Remus laittoi pisti empimättä uuden röökin hyppysiinsä ennen kuin sujautti toisen omien hampaidensa väliin.
“Anna mä.”
Tomny ojensi omaa sytkäriään ja peitti kämmenellään Remusin tupakan. Hän omansa paloi jo, ja hän tuprautti savua suupielestään samalla kun keskittyi sytyttämään Remusin tupakkaa. He olivat nyt niin lähekkäin, että Remus haistoi hänen vaatteisiinsa jääneen kitkerän viinan hajun. Hän myös huomasi, että aivan Tomnyn oikean korvan juuressa, hiusrajan tuntumassa, oli luomi.
“No niin, Lupin. Vedä henkee!”
“Sori!” Remus vinkaisi, ja kun hän veti syvään henkeä, tupakka syttyi. Hän piti sitä kahdella sormella saadakseen hyvät savut, ja Tomny vetäytyi, ja sytkäri sammui tyydyttävästi naksahtaen.
“Sä vaikutat kireeltä, Lu”, Tomny pani merkille.
Remus huoahti ja ravisteli hartioitaan, yritti rentouttaa niitä katsellessaan kadun toisella puolella liikkuvaa heraa, jonka puvussa oli enemmän paikkoja kuin kangasta. “Mä vaan mietin sitä, et pitää lähtee.”
“Älä liikaa mieti. Kyl sä kohta totut olemaan muualla.”
“En mä halua tottua siihen”, Remus mutisi. Hän tunsi tönäisyn kyynärpäässään, ja kun hän kääntyi, hän huomasi Tomnyn tuijottavan häntä se tuttu, sarkastinen ilme kasvoillaan.
“Hyvin sä vedät.”
“Ei siitä ole kyse.”
Tomny potkaisi olkiaan kohauttaen jalat suoriksi ja antoi sitten kantapäiden tömähtää muuriin. “No, sähän voit ettii itelles daamin, jos sul on oikeesti hankalaa. Sit sä voit valittaa ja ruikuttaa sille siitä, miten epäreiluu kaikki on.”
Remus tyrskähti. “Mulkku.”
Tomny nojautui hyvin lähelle, ja Remus tunsi jonkin sykkivän kurkussaan. “Mä kuulin, että kaikki yksityiskoulujen tytöt on oikeesti salaa friikkejä.”
“Ja siis keneltä sä ton kuulit?”
“Mul on mun lähteet.”
“Hm.”
“Sitä mä vaan, et täytyy siin jotain hyvääki olla—miksi sitä sanotaan? Hopea—”
“‘Hopeareunukseksi’.”
“Hah! Sä oot porho.”
“Äh, saatanan mulkku.”
Tomny hekotti ja ravisteli kiharoitaan, tarttui muurin reunaan, joka jäi hänen sääriensä väliin, ja nojautui tuijottamaan sinistä taivasta. “‘Hopeareunus’”, hän tuumi lopulta. “Kuulostaa hyvältä, eikö?”
Remus seurasi hänen katsettaan ylös. “Sen pitäisi, kai.”
“Teepä palvelus, Lu? Älä unohda tätä.”
Remusin katse singahti takaisin Tomnyyn, mutta pojat katse oli edelleen ylhäällä.
“Tätä paikkaa”, hän sanoi hiljaa, “skeidaa ja moskaa—pummeja ja rupusakkii. Röökiä ja poikia ja mutkii ja rakoi. Rikkaruohoo ja pölyy ja likaa ja…” Tomnyn ääni hiipui, ikään kuin sanat olisivat loppuneet kesken, mutta Remus ymmärsi.
“En mä unohda, Tom.”
Tomnyn lempeä ilme muuttui ensin tyytyväiseksi hymyksi, sitten virnistykseksi. Lopulta hän laski taas katseensa. “Sä oot hyvä tyyppi, Lupin.”
“Ääliö.”
“Joo, sellanen mä oon, Tomny, se ääliö! Ja sä oot Lu, yhtä muhkuraista polvee ja ruipeloo rajaa ja porhojuttuja. Sä kyl muistat. Sä—”
“LU! TOM!”
Heidän päänsä kääntyivät yhtä aikaa, ja he huomasivat pienen joukon poikia, jotka vilkuttivat kulkiessaan tietä pitkin. Tomnyn ilme suli taas luontevaksi hymyksi ja hän nosti käden otsalleen ja siristeli silmiään aamupäivän auringossa.
“Tuolta osa niistä mulkuista nyt tulee”, hän sanoi ja huhuili sitten: “Mitä pojat?”
“Mitä Tom!” he huikkasivat yhteen ääneen.
“Onko se Flacky teidän messis?”
“Tietty!” Flacky huikkasi lyhyitä käsivarsiaan levitellen, kun hän ja muut lähestyivät; Doss kulki vieressä maihareissaan, ja Lee piti perää, kädet taskuissa.
“Mä luulin, et sun mutsis pisti sut kylmäks ku sä näpistit taas Baileyn kaupasta?” Tomny kysyi ilahtuneesti hymyillen.
Flacky virnisti ja esitteli puuttuvaa etuhammastaan. Hän oli vasta kolmetoista, nuorempi kuin Remus, mutta oli liikkunut Tomnyn seurassa aivan yhtä pitkään. “Se vaan anto vähän korville”, hän sanoi. “Mä karkasin ikkunasta!”
“Niin sitä pitää.”
“Mitä te näin aikaisin olette hereillä?” Remus kysyi ja nyökkäsi Dossille. “Sä olit tajuttomana mun kengän päällä tänä aamuna. Mä itse asiassa veikkasin, et sä olit kuollut.”
“Seesaw herätti meidät”, Doss sanoi. “Enkä mä viel oo kuollu, mulkku.”
Tomny sysäsi itsensä pois muurin luota, Remusin vierestä, ja läimäytti kädet yhteen. “Sitten te tulitte juuri sopivasti, ystäväiseni”, heidän johtajansa sanoi röyhkeästi, “jättämään meidän pikku Johnille kyyneleiset hyvästit. Vaik eihän me tietenkään täs aleta poraa.”
Tomnyn käsi ponnahti ilmaan, hän kääntyi ja osoitti sillä suoraan Remusia. Hänen katseensa oli iloinen, hänen ilmeensä leikkisä. “Pojat, kimppuun.”
Lee ja Doss lähtivät juoksemaan, pirullisesti virnistellen kumpikin, ja ennen kuin Remus ehti kääntyäkään puhelinkioskin suuntaan, he jo tarttuivat häntä käsivarsista ja kiskoivat hänet muurilta väliinsä.
“Päästäkää irti, pellet!” Remus huusi, mutta nauroi, koska hauskanpitoahan se kuitenkin oli, vain Tomnyn käsitys spektaakkelista.
“Tämä meidän Lupin tässä jättää meidät!” Tomny huudahti. “Se lähetetään kauas, kauas pois meidän kivoilta kotikulmilta. Niin, sitä odottaa siellä pelkät vihreet laitumet, niuhot ja—salee—monta fiinii kimmaa.”
“Buu!” Flacky huusi.
“Se on valmis jättään meidät niiden takii! Fiinien, varakkaiden, korkealuokkasten—”
“Pidäpä varasi, Tom, tai adjektiivit loppuu kesken”, Remus, joka oli edelleen jumissa ystäviensä välissä, sanoi nenäkkäästi.
“Se hylkää meidät niiden takii jotka tietää, mitä on ‘adjektiivit’ on!” Tomny huusi naurua pidätellen.
Remus väänsi kättä, josta Lee piti kiinni, ja heristi tupakkaansa. “En mä omasta tahdosta! Te tiedätte, että mun faija—”
“Tekosyitä”, Tomny keskeytti. “Melkein petollista.”
“Kavalaa!” Doss huusi hänen korvaansa.
“Kalabaliikkia!” Lee lisäsi, mikä yllätti Remusin, joka ei olisi arvannut, että pojalla olisi aavistustakaan, mitä sana tarkoitti.
“Se on pahimman laatuinen rikos, jättää saastainen, vanha Lontoo ja ryhtyä kermapersehikariksi.” Tomny pisti oman tupakkansa suupieleen ja tuprutteli nenästään savua kuin lohikäärme. Remus painoi päänsä, pidätteli pientä hymyään.
“No mitä”, hän kysyi, tempoili muodon vuoksi Leen ja Dossin otteessa, “te muka haluaisitte mun tekevän? Antavan jäähyväispusun, vai?”
Tomnyn hymy leveni. “Ei, ei mitään niin hempeetä. Eihän me nyt haluta olla koulutuksen esteenä, Lu. Me vaan annetaan sulle pikku opetus, siinä kaikki. Doss, annapa sen maistaa sitä vanhaa kunnon korkkiruuvia, jooko?”
“Voi vi—ei!” Remus ulisi, mutta Doss vain väänsi hänen kätensä selän taakse niin, että olkapää oli mennä sijoiltaan. Hetki ja Lee väänsi hänen toista kättään kuin tiskirättiä, niin että ihoa poltteli ja nipisteli.
“Mä voin vakuuttaa, Lu, että tää on vaan pikku maistiainen sitä tuskaa, mitä me tunnetaan, kun me päästetään sut ikuisiksi ajoiksi menemään”, Tomny huikkasi, tuli sitten vihdoin hätiin ja ajoi pojat tiehensä niin että Remus vapautui koulupihamaisesta piinastaan. Hänen teki mieli huomauttaa, että yksi kouluvuosi nyt tuskin oli ikuisuus—ja kouluvuosikin vain siinä tapauksessa, ettei hän saisi kenkää, niin kuin muualta—mutta sen sijaan hän vain tuuppasi kaverinsa vielä varmuuden vuoksi kauemmas ja yritti huitaista pojista vanhinta. Tomny tarttui omahyväisen näköisenä hänen ranteeseensa ja rutisti sitä hellästi. Remus vastasi hymyyn, kahlittuna, ja yhtäkkiä Tomny veti hänet halaukseen, taputti hänen selkäänsä ja kietoi kädet hänen ympärilleen niin tiukasti, että hän nousi melkein varpailleen. Remus näki Tomnyn olan yli hyvin toisten poikien naamat, joista jokainen oli lian, pisamien tai pienten valkoisten arpien töhrimä, mutta siitä huolimatta onnellinen.
Ilman heitä kaikesta tulisi yhtä helvettiä. Hän tulisi kaipaamaan poikia, minne sitten menikin, ja edessä oli tulevaisuus, joka ei olisi lainkaan niin kuin heidän yhteinen kesänsä, ja sen tajuaminen teki koko jutusta entistä kauheamman.
“Okei”, Tomny huokaisi ja vetäytyi, mutta piti Remusin niskan tiukassa otteessa. Hänen sormensa tuntuivat lämpimiltä, ja kun Remus kohtasi hänen katseensa, jokin heitti volttia hänen vatsassaan. “Hyvin sä pärjäät”, hän sanoi lujasti. “Sä sit näytät niille hikareille mihin likanen Lontoon poika pystyy.”
“Sä oot fiksu, Lu”, Doss huikkasi.
“Joo, ja jos ne on fiksumpia, sytytä vaan niiden läksyt tuleen”, Lee lisäsi avuliaasti.
Tomny naurahti ja puristi Remusin niskaa hitusen. “Ei hassumpi idea.” Tomny otti taskustaan sytkärin ja piti sitä heidän kasvojensa välissä.“Muistoksi”, hän sanoi ennen kuin sujautti sen Remusin t-paidan rintataskuun. Hän taputteli taskua hetkisen, heti hänen sydämensä päältä, laski viimein kätensä ja peruutti muiden luo jalkakäytävällä niin että betonikiven halkeamat jäivät erottamaan heitä toisistaan.
“Mä palaan kyllä”, Remus sanoi ja tunsi palan nousevan kurkkuun. “Mä saan luultavasti kenkää jo ennen halloweenia.”
“Se olis uus ennätys”, Tomny sanoi tavalla, joka olisi saanut kenet tahansa kuvittelemaan, että hänellä oli kaikki kortit käsissään, “mut älä pidä kiirettä.”
Lee kohautti olkapäitään. “Tai pidä.” Doss tuuppasi häntä siitä hyvästä hartiallaan.
“Me ollaan sit vielä täällä”, Flacky lisäsi kurkottaessaan noukkimaan tupakan Tomnyn korvan takaa. Tomny tietenkin salli sen ja taputti pojan päälakea hellästi. Kun Tomny viimein katsoi taas Remusia, hän kehotti päätään nytkäyttämällä, ala mennä, ja iski silmää.
Sillä ei olisi ollut väliä, vaikka Remus olisi ollut myöhässä omista hautajaisistaan, hän olisi silti käyttänyt sen hetken mittailemalla ystäviä katseellaan ja painamalla heidän katkeransuloiset hymynsä muistiin. Kun hänen hymynsä olivat ehtyneet, hän nyökkäsi hitaasti ja kääntyi poispäin. Matka seuraavaan kadunkulmaan tuntui sietämättömän pitkältä, mutta hän pakotti itsensä katsomaan eteenpäin. Pieni ääni sanoi, että jos hän katsoisi taakseen, he saattaisivat jo olla poissa, eikä hän kestäisi sitä, joten hän jatkoi väkisin matkaa, kunnes kääntyi kulmasta. Juostuaan koko kesän kaupungin pölyisiä katuja pitkin hänen lenkkareistaan ei ollut jäljellä juuri muuta kuin hiukan kumia ja niitä kasassa pitävä liima, mutta hänen askeleensa eivät olleet koskaan tuntuneet niin raskailta.