Work Text:
Mansikat oli poimittu ja kylmä ateria syöty, ja seurueen oli määrä vielä kerran lähteä ulos katsomaan sellaista, mitä ei vielä ollut nähty, vanhan luostarin kalalammikoita. Kenties mentäisiin apilaniityille saakka, joita huomenna ruvettaisiin niittämään, tai ainakin niin pitkälle, että kaikkien taas tulisi kuuma, minkä jälkeen viileys tuntuisi virkistävältä.
Emma oli oikeastaan aikonut jäädä taloon isänsä seuraksi – herra Woodhouse kun ei kuuna päivänä olisi uskaltanut mennä lähellekään kalalammikoita, joista olisi saattanut nousta turmiollista kosteutta. Juuri kun muu seurue alkoi tosissaan tehdä lähtöä ulos, kuului kuitenkin eteishallista askelia, ja samassa astui huoneeseen Frank Churchill.
Emma ei ollut enää edes uskaltanut odottaa Frankia saapuvaksi, mutta hän tuli hyvin iloiseksi nuoren miehen nähdessään. Ja eikö Frankin katse viivähtänytkin pöydän toisessa päädyssä, missä Harriet istui Jane Fairfaxin vieressä? Eikö hänen ilmeensä kirkastunutkin hänen nähdessään Harrietin? Emma ei itse tohtinut kääntyä katsomaan Harrietia, jotta ei olisi saattanut tyttöä hämilleen, mutta hän riemuitsi sydämessään ystävänsä puolesta.
Ulos lähtemistä oli nyt tietenkin lykättävä, jotta Frank Churchill saisi hetken hengähtää ja nauttia virvokkeita ratsastuksensa jälkeen. Sillä välin puhuttiin kuumasta säästä ja pölyisistä teistä ja taivasteltiin sitä, että Frank Churchill aikoi vielä samana iltana ratsastaa takaisin Richmondiin.
”Eihän se ole matka eikä mikään”, vakuutti nuori mies hyväntuulisesti, ”ja tähän aikaan vuodesta tulee tuskin edes pimeää.”
Muu seurue ei kuitenkaan noin vain hyväksynyt näitä perusteluja. Rouva Weston oli edelleen levoton mustan tamman vuoksi, ja häntä kauhistutti ajatus, että Frank lähtisi sen selässä paluumatkalle jo valmiiksi väsyneenä. Herra Weston väitti nauraen säälivänsä pikemminkin hevosta, mutta hänkin olisi mieluummin suonut poikansa jäävän yöksi Highburyyn.
”Entä mitä sanoo neiti Woodhouse?” kysyi Frank Churchill hymyillen. ”Teidän tahtoonne minä alistun. Jäänkö vai lähdenkö?”
”Teette luonnollisesti aivan kuten parhaaksi näette”, vastasi Emma huolettomaan sävyyn ja varoen visusti katsomasta Harrietin suuntaan, ”mutta jos voitte lykätä paluutanne päivän verran, olette tietenkin tervetullut huomiselle huviretkellemme Box Hilliin. Olemme kaikki lähdössä – kaikki paitsi isäni ja rouva Weston. Herra Weston, herra Knightley, neiti Fairfax, neiti Smith…”
”Neiti Woodhouse, viisautenne on ehtymätön! Mikä voisikaan olla hauskempaa kuin ajelu Box Hilliin näin viehättävässä seurassa? Asia on päätetty. Jään Highburyyn yöksi ja palaan Richmondiin vasta huomisiltana.”
Tästä ilahtuivat kaikki paitsi kenties herra Knightley, joka kuitenkin viisaasti piti ajatuksensa omana tietonaan.
”Järkevä päätös”, sanoi herra Weston leikkisä pilke silmäkulmassaan. ”Juhannusyönä ei ole muutenkaan viisasta matkustaa – ties vaikka vastaan sattuisi pahankurinen keiju.”
”Oh”, huudahti rouva Elton, ”meillä oli Maple Grovessa tapana lukea ääneen näytelmiä, ja viime syksynä luimme Kesäyön unelman. Minä esitin Titanian osan, ja eräs herra Sucklingin ystävistä oli Oberon. Voi, kuinka hauskaa meillä olikaan!”
Emma kääntyi pois kätkeäkseen hymynsä, sillä jos rouva Elton kerran oli Titania, rakas herra E. sopi melkein liiankin mainiosti aasin osaan. Emman ja herra Knightleyn katseet kohtasivat, ja Emma olisi voinut vaikka vannoa, että herra Knightleynkin suupieli nyki.
Rouva Elton oli kuitenkin nyt päässyt vauhtiin eikä lainkaan huomannut tätä katseenvaihtoa.
”Kunpa meillä Englannissakin olisi vielä jäljellä vanhoja juhannusperinteitä! En tietenkään kannata pakanallisuutta, mutta kuinka hurmaavaa olisikaan, jos suviyössä hehkuisivat kokot kuten muinaisina aikoina! Herra Scottilla on eräs runo – en muista aivan joka säettä – mutta kovin romanttinen se oli.”
”Muinaisen Englannin juhannusperinteistä en tiedä”, sanoi herra Weston, ”mutta eräs tuttavani – vanha amiraali, joka oli aikoinaan seilannut Itämerellä – kertoi taannoin tarinoita pohjolan rahvaan juhannustaioista. Kaikista ei tosin sovi naisten kuullen puhua, sillä pohjoisilla kansoilla on tapoja, jotka eivät istu meidän käsityksiimme säädyllisyydestä –”
”Tai kenties ystävänne innostui herraseurassa hieman liioittelemaan kertomuksiaan”, sanoi herra Knightley varoittavaan sävyyn.
Leppoisa herra Weston ei tästä keskeytyksestä pahastunut. ”Paljon mahdollista, mutta amiraali Croft tarinoi kyllä myös varsin viattomista perinteistä. Nuorilla naisilla esimerkiksi oli kuulemma tapana kerätä juhannusaattona yhdeksän erilaista kukkaa ja laittaa ne yöksi pieluksensa alle. He toivoivat, että sillä tavalla saisivat unessa kohdata tulevan sulhasensa. Toiset taas uskoivat, että tulevan puolison kuvan näkisi juhannusyönä lammen tai lähteen veden pinnasta.”
”Kuinka ihastuttavaa!” huudahti rouva Elton. ”Minulla itselläni ei toki enää ole moisille taioille tarvetta”, hän jatkoi luoden omahyväisen katseen Emmaan, ”mutta naimattomien neitien täytyy tietenkin koettaa onneaan! Jane-kulta, jos todella aiot kieltäytyä rouva Smallridgen paikasta, sinun on sitä suuremmalla syyllä tehtävä kaikki mahdollinen sulhasen löytämiseksi. Ei, ei, kultaseni, älä yritäkään ujostella! Et ole vielä astunut palvelukseen. Siihen asti aion pitää huolta siitä, että saat huvitella kuten muutkin nuoret neidot.”
Jane Fairfax todella näytti varsin vastahakoiselta, mutta ennen kuin hän ennätti saada suunvuoroa, Frank Churchill puuttui puheeseen. ”Jos herrojenkin sallitaan osallistua, minä ainakin tahdon kurkistaa herra Knightleyn kalalammikkoon. Kukkien poimimisen jätän neideille, mutta jos lammen pinnasta voi nähdä sydämensä valitun, kuka mies jättäisi tilaisuuden käyttämättä?”
”Kunhan ette pety, jos sydämenne valittu onkin suomuinen”, tokaisi herra Knightley. ”Lammikoihin on vastikään istutettu taimenia.”
Frank Churchill ei kuitenkaan tästä lannistunut. ”Neiti Woodhouse, neiti Smith, ettehän toki kieltäydy lähtemästä? Ettekö tekin aisti ilmassa juhannusaaton taikaa?”
Emma puisteli hymyillen päätään, mutta vaivihkainen silmäys Harrietin innosta loistaviin kasvoihin sai hänet heltymään. Ties vaikka tässä olisi tilaisuus saattaa Harriet ja Frank puheisiin toistensa kanssa. ”Taiasta en tiedä”, hän sanoi, ”mutta pieni kävely varmasti virkistäisi kaikkia sisällä istumisen jälkeen. Lähdemmekö heti?”
Emman toiveet kävelyretken suhteen eivät aivan toteutuneet. Frank Churchill kyllä käveli aluksi hänen ja Harrietin välissä, mutta polun paikoittainen kapeneminen pakotti seurueen järjestäytymään välillä uudelleen, ja kun kalalammikoille saavuttiin, oli Frank jollakin tavalla päätynyt tarjoamaan käsivartensa neiti Batesille ja neiti Fairfaxille, kun taas Emman ja Harrietin seuralaisena oli herra Knightley.
”Lampea on lähestyttävä selkä edellä”, ohjeisti herra Weston, joka mitä ilmeisimmin nautti seremoniamestarin roolistaan. ”Kun saavutte veden partaalle, katsahtakaa nopeasti veteen olkanne yli. Ja näkemänsä on tietenkin pidettävä omana tietonaan!”
Harriet perääntyi jo varovaisin askelin lähimmän kalalammikon reunaa kohti. Hieman etäämpänä Jane Fairfax ja Frank Churchill lähestyivät toista lampea.
”Entä sinä, Emma?” kysyi herra Knightley puoliääneen. ”Etkö halua nähdä tulevaa sulhastasi?”
”Tiedätte varsin hyvin, ettei minulla ole aikomustakaan mennä naimisiin”, vastasi Emma napakasti, ”mutta kaipa minunkin täytyy lähteä leikkiin mukaan, tai muuten pääsette väittämään minua pelkuriksi. Luulenpa kuitenkin, että näen lammessa korkeintaan teidän huomisen päivällisenne.”
Herra Knightley nauroi. ”Emma hyvä, jos katseesi sattuu tarpeeksi komeaan taimeneen, lähetän sen ilomielin Hartfieldiin Serlen valmistettavaksi.”
Emma lähti itsekin nauraen perääntymään kalalammikon rantaa kohti. Kenties hänen olisi ollut syytä kiinnittää enemmän huomiota siihen, mihin astui, sillä aivan veden partaalla jokin irtonainen kivenmurikka pyörähti yllättäen hänen jalkansa alla ja sai hänet kompuroimaan. Hän olisi epäilemättä lennähtänyt istualleen lampeen, ellei herra Knightley olisi viime tingassa harpannut eteenpäin ja saanut kiinni hänen kädestään.
”Siinä näette, herra Knightley!” Emma huudahti saavutettuaan jälleen tasapainon. ”Juhannustaikakin sen tietää, ettei minua ole tarkoitettu kenenkään vaimoksi.”
Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän käännähti vielä kurkistamaan olkansa yli, mutta vedestä ei tietenkään heijastunut muuta kuvajaista kuin hänen omansa ja herra Knightleyn.
”Onneksi teiltä löytyy sekä mielenmalttia että nopeutta”, hän lisäsi puristaen herra Knightleyn kättä, joka yhä oli hänen omassaan. ”Isä olisi mennyt aivan suunniltaan, jos olisin palannut kävelyretkeltämme likomärkänä."
”Niin”, vastasi herra Knightley hieman hajamielisen oloisesti. Hän oli jostakin syystä jäänyt katsomaan lammen peilikirkasta pintaa. Samassa hän kuitenkin kääntyi takaisin Emman puoleen ja jatkoi reippaasti: ”Aivan niin – isäsi ei olisi koskaan antanut minulle anteeksi, jos olisin päästänyt sinut putoamaan lampeen. Tulehan, meidän on parasta siirtyä kauemmas rannasta. Nämä penkereet voivat olla petollisia.”
Muukin seurue oli jo palannut lammikoiden ääreltä polulle. Rouva Elton painosti kihertäen Jane Fairfaxia paljastamaan, mitä oli lammen pinnassa nähnyt; Frank Churchill vakuutti katsoneensa mitä ihaninta neitoa silmästä silmään mutta ei suostunut paljastamaan enempää; Harriet puolestaan tunnusti kuiskaten Emmalle, että oli kyllä nähnyt jotakin, mutta kuvajainen oli ollut niin utuinen, ettei hän lainkaan tiennyt, kuka se olisi voinut olla.
”Hiukset olivat ehkä vaaleat – kullanväriset tai vaaleanruskeat, tiedättehän – ja silmien väristä en ole varma. Mutta sen näin selvästi, että hänellä oli ruskea takki ja valkoinen paita…”
Emma katsahti hymyillen ystävänsä olkibonettia, valkeaa musliinipukua ja ruskeaa hartiahuivia mutta päätti olla sanomatta mitään. Harrietin mielikuvitus epäilemättä ohjaisi ajan kuluessa hänen ajatuksensa soveliaaseen suuntaan.
Rouva Elton hoputti jo seuruetta apilaniitylle päin. Emma epäili mielessään, ettei niityltä kenties aivan helposti löytyisi yhdeksää erilaista kukkaa, sillä herra Knightley tuskin ainakaan tarkoituksella viljeli muita kasveja apilansa seassa. Tässä hän ei ollut aivan väärässä, mutta niityn laidalla, ojanpientareella, oli kapeampi kaistale, jolla niittykukkien oli annettu jäädä kasvamaan. Neiti Bates pysähtyi heti ihastelemaan niittyleinikkejä ja ketoneilikoita ja selostamaan pitkällisesti herra Westonille, kuinka kauniin kimpun Jane olikaan edellisviikolla tuonut kotiin eräältä kävelyretkeltään. Emma, jota ei huvittanut jäädä kuuntelemaan neiti Batesin puheita, jatkoi matkaansa pidemmälle niityn laitaa pitkin. Hänen rinnallaan Harriet keräsi innokkaasti kukkia ja huudahti ihastuksesta joka kerta, kun huomasi uuden lajin.
Emmakaan ei malttanut jäädä aivan tyhjin käsin. Hän poimi kukkasen sieltä ja toisen täältä, kunnes hänellä oli kädessään sievä pieni kimppu.
”Aiot siis kokeilla onneasi vielä toistamiseen”, sanoi herra Knightley, kun Emma ja Harriet palasivat kukkineen muiden luo.
”En suinkaan”, vastasi Emma. ”Se olisi kohtalon uhmaamista. Mutta kiinnitän kimpun bonettiini koristeeksi – kas noin! Eikö olekin sievä näky?”
”Erittäin sievä”, myönsi herra Knightley, ”kukista huolimatta.”
”Tahtooko neiti Woodhouse säilyttää nämä kukat, vai vienkö ne pois?”
Emma katsahti yllättyneenä palvelustyttöä, jolle oli juuri ojentanut bonettinsa. Hänen takanaan päivän rasituksista voipunut herra Woodhouse puheli jo kaihoisasti kauraliemestä ja maatamenosta.
”Minä otan ne”, Emma päätti. ”Laitan ne maljakkoon. Jospa ne siinä kestäisivät päivän tai pari.”
Makuukamariinsa päästyään hän kuitenkin pysähtyi sänkynsä viereen ja (syystä, jota ei olisi itsekään aivan osannut selittää) sujautti kukat tyynynsä alle. Herra Knightley olisi epäilemättä nauranut hänelle, jos olisi tiennyt – mutta herra Knightleyn ei koskaan tarvitsisi tietää.
Aamulla herätessään Emma nauroi itsekin omalle hupsuudelleen. Sulhasista ei ollut hänen unissaan näkynyt jälkeäkään. Ei – ainoassa muistamassaan unessa Emma oli väitellyt antaumuksella herra Knightleyn kanssa parhaasta tavasta valmistaa taimenta päivällispöytään. Emma oli pitänyt Serlen puolta, herra Knightley taas oman kokkinsa. Emma oli havahtunut unestaan vastaväite vielä huulillaan.
Juhannustaiat olivat todellakin silkkaa hassutusta!